Tontun koti-ikävä

Illansuussa Tuuma oli jo kaukana kaupungista. Harvakseltaan näkyvien talojen pihatiet oli valaistu lyhdyillä, ja ikkunoitten valokehät venyivät hangelle. Tuuman oli aika lähteä kohti pohjoista. Kävellessään se näki pienen talon pihalla veljekset, ja koska tontut ovat hyvin uteliaita, se pysähtyi katsomaan. Pojat laittoivat lintulautaa pystyyn ja puuhailivat sopuisasti. ”Ihan kuin minä ja Taika”, Tuuma kuiskasi. Kaikki tonttuveljesten kinat olivat unohtuneet sen mielestä. Tärkeintä oli, että Taika oli olemassa.

Tuuma hölkkäsi tontun tasaista ja matkaataittavaa jolkotusta, joka sai pitkänkin taipaleen tuntumaan lyhyeltä. Oulun korkeudella Tuuman mieleen alkoi tulvia muistoja. Aivan niinä päivinä kotona tehtiin viimeisiä valmisteluja. Taika hätisteli varmasti Verstastonttuja pajaan suoraan sängystä. Nallekarhujen tassut oli tikattava käpäliksi, ja mollamaijat tarvitsivat letit. Rakennuspalikoita maalattiin, ja joka paikassa Korvatunturilla tuoksui höylälastujen raikas tuoksu.

Juostessaan Tuuma haaveili Korvatunturin pirtin leivinuunin lämmöstä. Kotona paistettiin jo täyttä päätä joululeipiä ja piirakoita. Miten Taika rakastikaan Korvatunturin joulukuuta! Jokainen nurkka oli täynnä valoa, eikä kukaan sanonut, että “onpas kiire”. Tontut vain hihkuivat kilpaa “miten mukava huiske ja vilske”! Tuuman maha kurisi, kun se ajatteli, miten mahdottoman täysiksi Verstastontut söivät itsensä joka ilta. Taika oli varmasti jo mukavan jouluinen pullukka!

Ranuan kohdalla Tuuman oli pakko huokaista hetki ja tasata hieman hengitystään. Ilma huurusi tontun ympärillä. Tuuma nosti nykerönenänsä kohti taivasta, ja pehmeä eläimentuoksu leijaili hauraana sen ohi. Tuuma seurasi tuoksua. Valot hohtivat kapeilta poluilta eläinaitausten ympärillä. Kaikkialla tuoksui heinä ja oljet ja poron papanat. Tuuma varoi häiritsemästä jääkarhuja, jotka avasivat silmänsä, kun tonttu hiippaili ohi. Nyt tarvittiin lämmintä syötävää. Muuten uni ei tulisi.

Alueen laidalla Tuuma haistoi lopulta tutun ja turvallisen tuoksun: hevostallin. Ovi oli kuitenkin lukossa. Tuuma otti lapasen pois kädestään, puristi silmänsä kiinni ja ojensi kätensä ja kaikki lyhyet sormensa kuin anturit kohti rautasalpaa. ”Tonttu täällä, on hyvällä päällä, ottaisi unta, ulkona lunta, ovi on tiellä, et kai tonttua kiellä!” Tuuma kurkisti varovasti toisella silmällään: pieni valokaistale heijastui lumelle.

Tuuma tervehti kaikkia tallin asukkaita yksi kerrallaan, mutta mieltyi paksuvatsaiseen pikkuponiin. Sillä oli ruokailu kesken. Onneksi kaikki hevoset rakastavat tonttuja, koska tontut liikkuvat äänettömästi ja rapsuttavat harjantyvestä kärsivällisesti ja juuri oikeasti kohdasta. Niin ponikin jakoi kiltisti ruoka-annoksensa Tuuman kanssa, ja tonttu sai syödä mahantäydeltä lämpimässä vedessä haudutettua kauraa. Koko kuppi tuoksui ponin karvaiselta turvalta!

Tuuma nukahti ponin pitkän, kiharan harjan alle. Pitkään Tuuma ei malttanut kuitenkaan viipyä. Se melkein kuuli Korvatunturin porojen kopistelevan jo malttamattomina karsinoissaan. Se haistoi nenässään painavat, vihreät villavällyt, joita Tallitontut kasasivat Pukin rekeen. Tähtitaivas kimmelsi, kun Tuuma harppoi taas lyhyillä jaloillaan halki helposti kannattavan hangen. ”Olen tulossa, Taika!” se hihkui, ”Olen tulossa kotiin!”

Sallassa jouluvalmistelut olivat kuumimmillaan. Kylän torilla myytiin kuusia ja kuumaa glögiä. Tuuman olisi tehnyt mieli mennä ihmisten keskelle ja huutaa raikuvasti: ”Hyvää joulua, ihmiset!” Silti se kurkki vain hillitysti katon räystäiden yli toripaikan hyörinää. Se tunsi nenässään havuntuoksun, ja sen sydämessä läikähti. Muori oli varmasti jo levitellyt porstuan eteen tuoreita kuusenoksia. Mahtoiko kukaan odottaa sitä kotiin?

Tuuma harppoi yhä pidemmin askelin, ja tähtitaivas oikein kipinöi sen silmissä, niin lujaa Tuuma juoksi. Korvatunturilla sen sijaan jo hiljennettiin tahtia. Lahjat oli paketoitu ja jouluruoat tehty. Verstaassa siivoiltiin, ja Tupatontut luutusivat pirttiä. Kaikkien kammareitten sänkyihin vaihdettiin raikkaat lakanat. Iltaisin pikkutontut lauloivat joululauluja ja kärttivät pastilleja. Tonttuvanhukset heltyivät joka kerta. Ne eivät enää puhua pukahtaneet, mutta nauttivat olostaan sitäkin enemmän.

Aatonaattona maisemat Tuuman edessä muuttuivat. Kotiseudun taivas avartui taivaanrannasta taivaanrantaan. Kukkuloiden tilalla oli nyt tuntureita. Taloja ei näkynyt. Kaikkialla oli vain lunta ja tähtiä silmänkantamattomiin. Tuuma pysähtyi korkeimmalle laelle. Lumihiutaleita leijaili sen ympärillä rauhallisena pyrynä. Kaukana, melkein liian kaukana tontun silmille kajasti valoa. ”Korvatunturi”, Tuuma sanoi. Se oli kotona.

Jouluaattoiltana Tuuma ja Taika loikoilivat takkatulen ääressä. Niiden mahat olivat aivan pinkeät kinkusta, laatikoista ja pipareista. Pukki oli lähtenyt matkalleen, ja tonttuveljekset kuulivat yhä korvissaan reen kulkusten keveän helinän. Korvatunturilla vietettiin joulua. Kaikki kiire oli kadonnut. ”Hyvää Joulua, Tuuma”, Taika sanoi raukeasti, onnellinen hymy punakoilla kasvoillaan. ”Hyvää joulua, Taika”, Tuuma vastasi, ja liekit loimottivat villapeittoon, jonka se oli kietonut ympärilleen. Korvatunturi säkenöi joulurauhaa halki tuntureiden, jokaiseen kotiin, ja jokaiseen sydämeen.

Pages: 1 2