Tontun koti-ikävä

Tuuma seisoi paksussa hangessa. Sen varpaita kipristeli. Sisällä talossa käytiin yöpuulle, ja Tuumalla oli takana jälleen yksi Tarkkailutontun kiireinen päivä. Piippalakin tupsu ja kulkunen olivat kuurassa, ja Tuuman oli vilu. Paljon kipeämpää teki silti koti-ikävä. ”Mitähän Taika mahtaa tehdä juuri nyt?”, se mietti ja vilkaisi tummalle pakkastaivaalle.

Tuuma oli ensimmäistä kertaa yksin tarkkailureissulla. Edellisenä jouluna velipoika oli kurkkinut ikkunoista ihan sen vieressä. Lähellä naapuritalojen akkunoitten alla olivat olleet muut Tarkkailutontut. Miten tärkeiksi ja aikuisiksi he olivatkaan tunteneet itsensä. Nyt kaikki olivat hajonneet tahoilleen. Taika oli kotona, kaukana Korvatunturilla.

Tuuma oikaisi polvensa ja asteli harkitun hitaasti, takaperin pois ikkunan luota. Lumi rahisi sen huopikkaiden alla. Tupsulakki valui silmille. Seuraavan talon valot pilkottivat kaukana, kovin pieninä. Tuuma hypähti muutaman kerran ylös ja alas lämpimikseen, mutta ei tuntenut itseään iloiseksi. Tuuma katsoi totisena Pohjantähteä. ”Kerrothan Taialle, että pian nähdään”, se kuiskasi.

Tuuma etsi nukkumapaikan aamuyön hiljaisiksi tunneiksi. Se käpertyi omakotitalon takapihalla lähes kokonaan lumen alle hautautuneen, hylätyn koirankopin vanhoille pahnoille. Viltti oli kulunut, mutta se tuoksui vielä heikosti koiran turkille. Tuumalle se merkitsi kotia, paikkaa, jossa lattialankuilla tassuteltiin ja pieniä otuksia pidettiin sylissä. Tuuman silmäluomet lupsahtelivat. ”Ensi vuonna Taika lähtee kyllä matkaan”, se sanoi painokkaasti ja nukahti.

Tuuma havahtui niin varhain, että Korvatunturilla Muori vasta keitteli maidontuoksuista aamiaispuuroaan. Kotona tunturin talonväki heräili syömään, mutta vain Tupatontut olivat virkeitä ja leikkisiä. Verstastontut koettivat vasta putsata naamojaan ja saada nuttunsa ojennukseen. Tuuma kuvitteli, miten Taika marssi pirttiin ja niisti pyöreää nenäänsä niin, että kattoparruilla istuvat kissat lakkasivat kehräämästä. Taika oli niin mahtipontinen.

Tuuma ryömi nelinkontin ulos kopista. Yön jäljiltä pieni loukko tuntui hippusen verran oikealta kodilta. Tuuma oikaisi selkänsä, ojenteli lyhyitä käsivarsiaan ja pudisti sitten reippaasti koirankarvat irti verkatakistaan. Talon yläkerrassa paloi pieni valo. Nyt oli hyvä aika hiipiä ikkunan ääreen katsomaan, nousivatko lapset kiltisti uuteen päivään. Jotkut lapset kiljuivat koko aamun, sängyssä ja kylpyhuoneessa – ja vielä ulko-ovellakin! Sitä oli tontun surku kuunnella.

Tuuma hiipi keittiön ikkunan alle ja oli sopivassa tarkkailupaikassa parahiksi, kun talon vanhin lapsi ilmestyi ovelle ja sytytti kattolampun. Tuuman silmiä häikäisi. Lapsi kääntyi kuitenkin kannoillaan, ja keittiö jäi tyhjäksi. Tuuma huokaisi pettyneenä. Sitten keittiöön tepsutti vauhdilla pieni tyttö suuren leluoravan kanssa. Tyttö katsoi kiinteästi Tuuman suuntaan. ”Älä näe minua”, Tuuma kuiskasi pätevän ja varman oloisesti. Pikkutyttö katsoi edelleen Tuumaa silmiin, nyt vain kysyvästi. Tuumalla oli vielä opittavaa. Tarkkailutontun työ oli vaativaa puuhaa.

Kun aurinko nousi, Tuuma siirtyi turvallisempiin tarkkailuasemiin. Puoliltapäivin se istui korkealla ylhäällä, kuurasta säkenöivän radiomaston latvassa, ja hyisen kylmä pohjoistuuli puhalsi sen posket onnellisen punaisiksi. Tuuma hykerteli mielissään: ”Että tuoksuukin kodilta!” Se katseli liikennettä, joka kiirehti eteenpäin, ja ihmisiä, jotka ryntäilivät kaupasta toiseen. Ne juoksivat kuin tuli hännän alla. Tuuma ei tiennyt, minne ne hosuivat. Joulu tuli aina ajallaan, joka vuosi.

Tuumalla oli kädet täynnä töitä, kun lapsia haettiin koulusta ja vietiin harrastuksiin. Tuuman kynä rapisi paperilla. ”Stressiä”, Tuuma kirjoitti ylös ja mutisi paheksuvasti. Stressi oli ollut ennen sitä, kun reenjalas rasittui kinoksessa. Sitten stressi iski aikuisiin, ja nyt siitä kärsivät jo lapsetkin. Kun Tuuma nosti katseensa muistivihkosta, läheisen auton jäätyneeseen ikkunaan oli ilmestynyt kurkistusaukko. Pienen pojan itkuinen silmäpari tuijotti tonttua. Tuuma vilkutti.

Illan hämärtyessä Tuuma oli yhä ahkerassa työn touhussa. Se harppoi kaupan takapihalta täydelle parkkipaikalle, pomppi kuin kumipallo pyörätien yli ja siitä ylös, suuren pankin tasaiselle katolle. Perheet olivat nyt kotimatkalla. He eivät nähneet jouluvaloin koristeltuja katuja tai huomanneet, miten kynttilät hehkuivat ikkunoissa. Tuuma loikkasi alas suoraan kukkakaupan ikkunamarkiisiin ja kupsahti nurin. Se kikatti hetken selällään ja kurkisti sitten alas.

Vanha nainen seisoi ajatuksissaan valokuvaamon ikkunan edessä. Suljettu-kyltti riipui ovessa, mutta ikkunassa kehysten keskellä juoksi leikkiporoja kulkusia sarvissaan. Punatulkut istuivat tyytyväisinä muovikuusen oksilla, ja valoköynnökset tippuivat katosta säkenöivänä lumisateena. Mummo katseli ikkunaa ajatuksissaan ja hymyili itsekseen. Tuuma tunsi joulurauhan lepattavan hetken sydämessään.

Kaupunginkadut hiljenivät ja Tuuma tallusteli väsyneenä kohti syrjäisempiä seutuja. Nälkä kurisi vatsassa. Tuuma pysähtyi ja laski reppunsa hangelle. Kassi aivan pullisteli nuhruisia, kiireessä kirjoitettuja muistilappuja, muttei mitään suuhunpantavaa. Tuuma kurkotti lyhyillä sormillaan aivan kassin pohjalle ja sai käteensä omenan. Se oli nahistunut ja ruttuinen. Tuuma maisteli sitä, mutta pakkanen oli pilannut omenan. Mikäs nyt eteen?

Tuuman maha murisi vaativasti, ja niin se tutki vielä kerran kaikki pikkutaskut. Silloin sen sormiin tarttui kova, pikkuruinen ja kovin tutuntuntuinen, neliskulmainen herkku: sokeripala. “Sinä olet sellainen herkkusuu”, Taika oli sanonut, kun he hyvästelivät toisensa, “Muista syödä, että jaksat.” Tuuma pisti sokeripalan suuhunsa ja imeskeli sitä niin hitaasti kuin pystyi. Sitten Tuumalta pääsi itku, ihan pieni vain, ja kyyneleet maistuivat vähän suolaisilta ja vähän makeilta.

Pages: 1 2