Tänä iltana Musiikkitalossa: Tonyyy Benneeettt!

Minun kesäni kului ilman lomia koneen ääressä käsikirjoitusta naputellen, mutta muutama “karkauspäivä” Helsingissä nousi sitäkin kirkkaammin kesän kohokohdaksi. Varasin liput Tony Bennettin poikkeuksellisen vähän mainostettuun konserttiin jo keväällä, ja mikä sopisikaan loppukesän elokuiseen vehreyteen paremmin kuin ikivihreistä ikivihrein. Kesäpäivä kääntyi konsertti-iltaa kohti kirkkaana, ja vasta yöllä sade ropisi kastellen Helsingin autiot, arkiset kadut.

H-hetkellä tilanteen juhlallisuutta kohotti tieto siitä, että Bennett oli täyttänyt uskomattomat 86 vuotta vain paria päivää aikaisemmin, 3. elokuuta. Italialaissyntyisen ja alun perin Anthony Benedettona tunnetun viihdemusiikin “Grand Old Manin” näkeminen ilmielävänä tuntui ainutkertaiselta, ohikiitävältä mahdollisuudelta – kurkistukselta aikakoneeseen. Tuskin löytyy parempia tapoja tutustua ensimmäistä kertaa uuden konserttisalin akustiikkaan ja tunnelmaan.

Konsertti ei ollut päässyt vielä pitkällekään, kun yksi yleisöstä kokeili salin akustiikkaa. Kaukaa salin toiselta puolelta yli lukemattomien penkkirivien kuului kirkasääninen huokaisu: “I Love you, Tony!” Yleisö yhtyi mielipiteeseen välittömillä aplodeilla, ja kaiken kai jo nähnyt ja kokenut poptähti hämmentyi ja kiitti tunnustuksesta ohimennen, liikuttuneena, ennen kuin siirtyi huomaamattomasti seuraaviin säveliin.

Mistä näitä Eastwoodeja, Denchejä ja Bennettejä oikein tulee?

Olisin suhtautunut ymmärtäväisesti, vaikka Bennett olisi laulanut laulunsa baarijakkaralta. Olisin voinut hyväksyä jopa sen, että hänen nuorin tyttärensä – joka toimi konsertin lämmittelijänä – olisi taluttanut isänsä käsipuolesta estradille. Mutta mitä vielä: Bennett ilmestyi kulisseista esiin varmoin askelin, ja konsertin aikana hän tanssahteli ja liukui parketilla kuin nuori mies. Ennen kaikkea hän kajautti äänensä kohti perimmäisiä penkkirivejä konsertin aikana lukuisia kertoja – lopuksi jopa ilman mikrofonia. Moniko pystyy samaan tuossa iässä?

Esimerkiksi Tony Bennettin tuore duettopari Amy Winehouse ei ehtinyt elää kuin kolmasosan arvostamansa konkarin ikävuosista. Winehouse kuoli 28-vuotiaana. Hänessä olisi ollut ainesta seuraavien vuosikymmenten ikivihreäksi Grand Old Womaniksi, mutta vasta pitkän ajan kuluttua. Suomalainen monitaituri Vesa-Matti Loiri taas on istunut laulaessaan jo vuosien ajan, eikä hänellä ole ikää kuin 67 vuotta: lähes 20 vuotta vähemmän kuin newyorkilaistähdellä.

Toki Loirin kohdalla sairastelu on ymmärrettävä syy heikkoon yleiskuntoon, mutta on näissä miehissä muitakin eroja. Bennett ei edelleenkään lue laulujensa sanoja paperista. Hänellä ei näyttänyt olevan ylhäällä edes kappalelistaa. Yhteistyö ammattisoittajien kanssa – jotka olivat Bennettin lailla harmaahapsisia niin rumpujen ja flyygelin takana kuin läskibasson ja puoliakustisen kitaran varressa – näytti sujuvan niin eleettömästi, että aina seuraavaan kappaleeseen liu´uttiin aivan vaivihkaa.

Vaikka ymmärrän, etteivät tällaiset vanhat jäärät kiinnosta kaikkia, Bennett on rautaa siinä missä nykytähdet ovat botoxia, silikonia ja ihmedieettejä. Bennett on nähnyt kuilun pohjan kuuluisuuden aallonharjojen jälkeen, mutta selvinnyt voittajana. 86 ikävuodessa on kaikupohjaa.

Vanhan hyvän ajan kaipuuta

Tutustuin Bennettin musiikkiin joitakin vuosia sitten tylsänä hetkenä tv:n ääressä. Näin hänen lyhyen esiintymisensä jossakin vanhassa Conan O´Brianin jaksossa, ja Bennett oli tuolloin jo selvästi elämänsä ehtoopuolella oleva tähti: vanha ja vähäeleinen. Mutta kun Bennett avasi suunsa, hänessä syttyi sisäinen valo, karisma, joka pelkästään kypsyy vuosien myötä. Pinnallisen keskusteluohjelman lavasteiden lomassa tuo hymyilevä ja poikamaisen kirkassilmäinen Bennett oli kuin tuulahdus kauniimmilta ajoilta.

Sama henki oli läsnä Musiikkitalossa.

6. elokuuta paikalla oli paljon vanhempaa väkeä ja monia silmäätekeviä, mutta merkittävämpää oli se, että paikalla oli monia nuoria aikuisia. Moni minun sukupolvestani on löytänyt Bennettin, jonka uran huippuvuodet osuvat jonnekin 1950- ja 1960-lukujen tietämille.

Rock-musiikin tulo oli Bennettin ja Sinatran kaltaisille musiikkisalien kasvateille kuin isku palleaan. Bennett ei ole mitään pullamössösukupolvea (hän on käynyt läpi toisen maailmansodan), mutta silti 1970-luvun musiikkimaailma meinasi viedä häneltä hengen. Bennettin ura oli syöksykierteessä, levytyssopimus yhtäkkiä haave vain ja huumeet epätoivoinen suojamuuri masentavan tulevaisuuden edessä. Suuri Tony Bennett ei kelvannut muualle kuin Las Vegasiin. Vuosi 1979 – minun syntymävuoteni – meinasi jäädä Bennettin viimeiseksi.

Onneksi veri on vettä sakeampaa. Bennettin poika Danny vastasi isänsä hätähuutoon ja nosti tämän kirjaimellisesti katuojasta. Poika sai Bennettin muuttamaan takaisin New Yorkiin ja esiintymään aivan uudenlaisissa ympäristöissä uudenlaiselle yleisölle. Keskusteluohjelmat – niin säälittävältä kuin se kuulostaakin – tarjosivat Bennettille 1980-luvun lopulla uuden estradin ja uran ponnahduslaudan. Yhtäkkiä musiikkimaailma käänsi jälleen korvansa Bennettin puoleen.

Näillä jäljillä oltiin elokuussa Helsingissäkin. Minä ja kaikki muut hartaina paikalle saapuneet saimme kuulla livenä monet muuttumattomina säilyneet laulut: “Because of You”, “Cold, Cold Heart”, “Just in Time”, “Stranger in Paradise” ja “I Left My Heart in San Francisco”. Salissa elettiin hetki vanhan maailman hengessä ja aistittiin glamouria, jota tästä ajasta ei löydy. Kun nousin osoittamaan suosiota, tunsin hetken, että juuri nyt elän historiaa, olen paikalla kun historiaa tehdään.

Suuret tähdet vetävät salin täyteen ilman mainoksia. Ihmeitä tullaan yhä katsomaan kaukaa. Ja Bennettin täydellisen pehmeä, ilmeikäs ja yhä voimakas ääni on ihme jos mikä.