Taito jättää asioita sanomatta

Sunnuntaiaamuna etsin kirjahyllystäni sopivaa lukemista kahvikupin seuraksi ja aloitin kuuluisan Stephen Kingin pojan, Joe Hillin, novellikokoelman Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (Tammi 2009). Johdanto nostatti melkoiset odotukset, samoin kehut, jotka sisareni – Stephen Kingin “ykkösfani” – oli antanut minulle kirjasta aikaisemmin.

 

Silti Hill pääsi yllättämään minut. Tunsin hänen novellejaan lukiessani pitkästä aikaa kihelmöivää riemua. On hyvin harvinaista, että pystyn keskittymään johonkin kirjaan ilman, että mietin jollakin tasolla sen kieltä, lyöntivirheitä tai tyylillisiä mokia. On taivaallista unohtaa, että tämänkin kirjan on kirjoittanut Joku, joka on halunnut sanoa Jotakin ja vielä Jollakin Tietyllä Tavalla. Hill on luonteva. Hän ei ole tippaakaan tekotaiteellinen.

Joe Hill kirjoittaa kokoelman ensimmäisessä novellissa “Parasta uutta kauhua” siitä, miltä tuntuu, kun lukee työkseen ja on siksi turtunut lukemiseen. Sitten novellin päähenkilö törmää varoittamatta novelliin, joka nousee säkenöivänä ja raakuudessaankin ihmeellisenä esiin kaikkien keskinkertaisten ja väljähtyneitten tekeleitten keskeltä. Tuo novelli herättää päähenkilön sielun henkiin, ja Hill onnistuu tekemään saman taikatempun oman novellinsa lukijalle.

Kuten isänsäkin, Joe Hill tuntuu hallitsevan lukijan koukuttamisen, eikä siihen edes tarvita näppäriä kikkoja, jotka vain ärsyttävät paatunutta lukijaa. Hyvä tarina ja uskottavat henkilöt riittävät. Myös isäpappa-King osaa puhua lukijalleen ja saatella hänet mitä kummallisimpien aiheiden pariin, joten taito on ilmeisesti periytyvä. Kukapa uskoisi, että ilmalla täytettävän pojan ja hänen koulutoverinsa ystävyydestä on mahdollista kirjoittaa vakuuttavasti?

Molempien kirjailijoitten (Kingin ja Hillin) novelleja lukiessa tulee sellainen olo, että katselee kuin filminauhalta välähdyksiä toden ja sadun rajamailta. Hillinkin tarinat ovat kuin repeämiä, jotka rikkovat arjen hentoisen kulissin, jota on turvallisinta pitää yllä enimmän osan ajasta, mutta joka saattaa yllättäen alkaa repsottaa, ja samassa jotakin outoa vilahtaa aivan näkökenttämme rajoilla. Tällaisten tarinoiden yllä leijuu taikapiiri, jonka jäseneksi on kutkuttavaa päästä.

Hill kirjoittaa novellissaan “Parasta uutta kauhua” henkilöhahmonsa Eddie Carrollin suulla osuvasti fantasiakirjallisuuden ja realismin eroista:

“Jokainen fiktiivinen maailma on fantasiateos, ja aina kun kirjailijat sijoittavat tarinaansa uhan tai konfliktin, he luovat otollisen tilaisuuden kauhulle. Kauhukirjallisuus oli kiehtonut häntä itseään [Carrollia], koska se käytti aineksinaan useimpia kirjallisuuden peruselementeistä ja vei ne äärirajoille saakka. Kaikki fiktiivinen kirjallisuus on sepitettä, mikä teki fantasiasta mielekkäämpää (ja rehellisempää) kuin realismi.”

Hill kolkuttelee lukijan perustunteita, kuten yksinäisyyttä, kostonhimoa, ystävyyden kaipuuta, rakkautta, inhoa ja tietenkin pelkoja. Hän ei kaihda shokeeraavia juonenkäänteitä, yllätysloppuja tai selkeitä loppulauseita, jotka päättävät jämptisti novellin silloinkin, kun loppu jää avoimeksi – kuten usein jää. Hill antaa lukijan oivaltaa ja tulkita tekstiä omista lähtökohdistaan käsin, vai mitä sanot esimerkiksi näistä vajavaisista, mutta tarinan kannalta täydellisen kuvaavista, lauseista:

“Ilmassa leijui jokin haju, kostea ja outo miehinen tuoksu… se toi mieleen hien mutta myös lättytaikinan. Carroll tunnisti sen heti ja päätti saman tien teeskennellä, ettei ollut huomannut mitään.”

tai

“Art loi minuun nyreän katseen ja raapusti minulle kaksisanaisen vastauksen.”

Kingiä ja Hilliä yhdistää myös lapsenmielisyys ja turhan itsekritiikin puute. He eivät ole liian tietoisia itsestään – kuten aikuiset tavallisesti ovat – eivätkä he ole myöskään niin varovaisia, etteivät uskaltaisi kolisuttaa välillä myös hyvän maun rajoja. Sumeilematta he hylkäävät ylevät aiheet ja kirjoittavat siitä, mistä tarina syntyy.

Ainakin minun on melkein pakko pitää ihmisistä, jotka myöntävät suoraan ja kiertelemättä pelkäävänsä yhä mörköjä.