Pakottaako kuolemanpelko uskomaan?

Kesästä, mehiläisistä ja kukkien huumaavasta tuoksusta huolimatta palasin jälleen tänään Loppuunkäsitellyn pariin. Olen edennyt yli puolenvälin, ja nyt löysin kirjasta Anna-Leena Härkösen itsensä kirjoittaman puolustuksen tai syyn kirjan kirjoittamiselle:

”Millä oikeudella minä kirjoitan tätä? Millä oikeudella kerron ihmisestä, joka on kuollut?

Kirjailijan oikeudella. Sisaren oikeudella. Jätetyn ja petetyn omaisen oikeudella. – – Eiköhän tässä tasoissa olla. Sulle mulle sulle mulle. Sinä kuolet, minä kirjoitan. Ja lähden myyntituloilla toipumislomalle. Näin toimii selviytyjä.”

Minä toivon, että Härkönen on tehnyt ”toipumislomansa” ja rällännyt sisarensa muistoksi koko rahalla. Se on paljon reilumpaa ja paljon enemmän oikein kuin kirjassa kuvattu ennenaikainen ja repivä menetys.

Tämä kirja on pistänyt minut miettimään myös uskontoa, uskomista ja uskon puutetta. Härkönenhän tukeutuu kirjassa usein uskovaisiin läheisiinsä ja toivoo heiltä lohtua taivaasta, Jumalan olemassaolosta ja hyvyydestä sekä tuonpuoleisen maailman ikuisesta rauhasta. Härkönen ei vaikuta itse uskonnolliselta, mutta silti menetyksen hetkellä vanhat sanat parempaan paikkaan pääsemisestä ja enkeliksi muuttumisesta lohduttavat. Raskaampaa on kuvitella, ettei läheinen ole enää missään.

Jos on ateisti, miten vaikeaa on kohdata kuolema? Taivaaseen, helvettiin tai tuonpuoleiseen uskova tietää, että elämä jatkuu tavalla tai toisella, jossain muodossa. Jos ei usko, kuolema on totaalinen päätös. Silloin joutuu luopumaan kaikesta muistoja, luonnon kauneutta ja sateen tuoksua myöten. Mitään ei jää jäljelle.

Miten meille käy, kun tarpeeksi läheinen ihminen kuolee? Herkeääkö vankka ateistikin uskovaiseksi – edes huonoksi sellaiseksi – tai kääntyykö meistä jokainen ikuisen elämän kannalle, kun edessä ovat loputtomat pohdinnat siitä, missä toinen on, kärsiikö vielä, kaipaako kotiin tai murehtii menneitä?

Onko liian vaikeaa tai raskasta olla uskomatta? Ja voiko uskoa tahdonvoimalla? Voiko itseään pakottaa uskomaan? Onko se uskoa?

Kun kyse on pysyvistä jäähyväisistä, heitetäänkö faktat, fysiikan lait ja logiikka romukoppaan? Tuleeko niiden tilalle usko jumaliin, kummittelun kaipuu, aaveiden ja henkiolentojen odotus tai pelko, porttien etsiminen tuonpuoleiseen tai muut yhteydenpitotavat, joilla kenties voi ylittää rajoista suurimman?

Minä en vielä tiedä, miten minulle kävisi, mutta Härkönen tietää. Onko se taas siunaus vai kirous?