Lapsellista hupia aikuisille

Olen käynyt kesän aikana parissa lapsenmielisessä tilaisuudessa ja alkanut miettiä, onko aikuisille aina tarjottu pakoreittejä takaisin lapsuuteen. Onko kyse lasten huolettomuuden palvonnasta? Onko sukupolveni jämähtänyt lapsuudesta tuttuun kuvamaailmaan, vai uskallammeko me vihdoin ja viimein tunnustaa kaipaavamme työn rinnalle myös leikkiä?

Lapsille totista, aikuisille hömppää

Toukokuussa kävin katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterissa “Veljeni Leijonamielen”. En eksynyt lastenteatteriin lasten varjolla, vaan meidän koko seurueemme oli aikuisia ja myös enemmän tai vähemmän Astrid Lindgrenin ihailijoita. Ikäraja “yli 7-vuotiaille” osui kohdalleen, ja yleisössä oli aikuisia vähintään yhtä paljon kuin lapsia. Myös näyttelijät olivat aikuisia lasten rooleissa.

“Veljeni Leijonamieli” on niin rankka tarina, että pysähdyn aina ihmettelemään, miksi lasten sadut ovat usein syvällisemmille kuin aikuisille suunnattu hömppä, kuten kioskidekkarit tai chick lit. Lindgrenin tarinassa kuolema osuu kahden hyvin läheisen veljeksen kohdalle. Kuolema esitetään mahdollisuutena – jopa valinnan paikkana. Veljesten kuolema – ja myöhemmin itsemurha – ovat keinoja päästä eroon maallisista vaivoista ja pysyä ikuisesti yhdessä.

Mutta näkeekö lapsi tarinan tällaisessa valossa, vai löytääkö hän siitä toisenlaisia tasoja, koska lapset hyväksyvät, ettei sadun maailmassa ole oikean yhteiskunnan sääntöjä? Minä saatan hyvinkin olla aikuisena niin rajoittunut, etten pysty poimimaan edes tarinasta muuta kuin sellaisia vaihtoehtoja, joita uutiset tarjoavat. Kertooko Leijonamieli millään tasolla itsemurhasta, vai minäkö tässä takerrun epäolennaisuuksiin?

Lumikista on kasvanut aikuinen

Helteisenä heinäkuun iltana kävin katsomassa puolisoni kanssa romanttisen elokuvan “Lumikki ja metsästäjä”. Puolityhjässä salissa oli lähinnä nuoria pariskuntia. Elokuvan ikäraja on yli 12 vuotta, ja genrekin on määritelty perhe-elokuvan sijaan toiminta-, seikkailu- ja fantasiaelokuvaksi. Paha kuningatar on valkokankaalla pelottavan raaka suonhajuinen hirvitys, ja metsistä kumpuavat peikot saivat säpsähtämään penkissä. Siihen ei tosin minun mielikuvituksellani paljon tarvita.

Elokuva oli liian pitkä eivätkä kaikki juonenkäänteet olleet uskottavia, mutta toisaalta kukapa aikuinen ei nauttisi upeasti kuvatuista kohtauksista nummilla, viimeisen päälle tehdyistä möröistä tai keijumetsän sykähdyttävästä kauneudesta. Ja entäs se hetki, kun Lumikki koskettaa metsänvaltiaspeuran valkoista turpaa tai nousee rannalla odottavan ratsun selkään karauttaakseen satulatta ja suitsitta karkuun vihollisiaan.

Satu kääntyy vaivattomasti aikuisten seikkailuelokuvaksi, joka puree täysillä fantasia- ja vampyyritarinoiden parissa aikuiseksi kasvanutta kansanosaa. Sen sijaan “Lumikin” romanttinen anti jää köykäiseksi. Väkisin katsoja miettii, onko Lumikkia näyttelevän Twilight-tähden Kristen Stewartin sopimukseen kirjattu, että hänellä on oltava jokaisessa elokuvassa vähintään kaksi miestä, joista valita sankarinsa. Tuskin lapsi kiinnittää elokuvissa huomiota tällaisiin tahattomiin viitteisiin eri elokuvien välillä.

Olemmeko ikuisia Peter Paneja?

Aikuisille on todennäköisesti tarjottu jo kauan uusia sovituksia heidän lapsuutensa saduista. Onhan ainakin romanttisten komedioitten genre täynnä prinsessa ja prinssi -tarinoita. Minun ja muiden oman sukupolveni Peter Panien ei ole koskaan ollut pakko aikuistua täysin. Me voimme laittaa keittiöön Muumi-pyyhkeet, olohuoneeseen pääkallokellon ja kahvipöytään Peppi Pitkätossu -mukit. Meillä on vapaus valita Arabian valkoisen kahviastiaston sijaan koko hoito Muumi-kuoseilla aina kakkuvateja myöten.

Muumi-astioita on kuitenkin ollut saatavilla jo vuodesta 1950 lähtien ja Disney-tavaroita epäilemättä paljon kauemmin. Ehkä vain tarjonta on laajentunut tällä saralla niin kuin kaikessa muussakin kuluttamisessa. Vaikka asuisit miten takahikiällä eikä sisustuskauppaa löytyisi kotikulmilta, kaiken voi tilata netistä kotiovelle. Minun sukupolveni voi hassutella piirroshahmoilla koristelluilla tavaroilla vapaasti, koska lapsenmielisyydestä on tullut hyväksyttyä.

Voimme siis hyvillä mielin antaa raitasukkien valua nilkkoihin tai vaihtaa vieraiden laatukylpypyyhkeet Leijonakuningas-rantapyyhkeisiin. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos toivoo tuliaisiksi ennemmin pehmolelua kuin mausteita tai jos käy kesälomareissulla mieluummin Korkeasaaressa kuin Suomenlinnassa. Vai onko?