Kroketti osana presidenttipeliä

Nyt puhutaan vaaleista ja musiikista. Rauhanneuvottelija, kriisialueet tunteva ja globaalisti polttavien ilmasto-ongelmien, kuten aavikoitumisen, asiantuntija Pekka Haavisto, pääsi presidentinvaalien toiselle kierroksella. Minä olen kuin puulla päähän lyöty.

Minä äänestin Haavistoa mutta en tosissani uskonut, että myös muut suomalaiset äänestäisivät joukolla näin erilaista, avoimen marginaalista ja selkeästi haastatteluissa kysymyksiin vastaavaa ehdokasta. Yleensä poliitikoilta suorastaan vaaditaan pitkäveteistä, välttelevää puhetapaa, kiertelyä ja kaartelua ja tietenkin esiintymistä lööpeissä. Kansa äänestää sitä, jonka kansa tuntee.

Yhtäkkiä tästä pienestä maasta löytyikin roppakaupalla ihmisiä, joiden kanssa voin tunnustaa samoja arvoja. Vieläkin yllättyneempi olen, että löytyy poliitikko, jonka arvoihin voi luottaa myös vaalien jälkeen. Haavistolle ja hänen kannattajilleen on tärkeää hyväksyä, että me kaikki olemme erilaisia ja silti me voimme istua saman pöydän ääressä riitelemättä verissä päin. Haavisto on tuonut esiin myös sen terveen ja sovittelevan näkökulman, että erilaiset ihmiset voivat olla hyvissä väleissä, vaikka he eivät jakaisi samoja arvoja, maailmankatsomusta tai kulttuuria. Erimielisyydet ja arvoristiriidat eivät välttämättä merkitse hiljaisuutta, katkeruutta ja toisten mustamaalaamista.

Kun seurasin sunnuntaina vaalivalvojaisia eri tv-kanavilta, useimmat poliitikot puhuivat haastatteluissa juuri niin kuin poliitikot puhuvat. Kataisen, Urpilaisen, Väyrysen ja jopa Niinistön vastaukset olivat vähän sinnepäin: harhailevia, korkealentoisia, vältteleviä. Yleensä vastaus päätyi lopulta sellaiseen epämääräisyyden suohon, että oli vaikea muistaa, mitä toimittaja alun perin kysyi. Entä kun haastateltiin Haavistoa tai hänen Vihreää puoluetoveriaan Ville Niinistöä? Vastaukset olivat napakoita ja rentoja. Tuntui, että kameran toisella puolella puhui ihminen, ei poliitikko.

Jotta presidentinvaalien toisen kierroksen uusimmat, kiihdyttävät käänteet eivät unohtuisi, haluan loikata blogin otsikon lupaamaan krokettiin. Ultra Bra tekee comebackin Haaviston tukikonsertissa. Jotenkin se kuohuttaa sydänalasta ihmistä, joka on elänyt villin nuoruutensa 1990- ja 2000-luvun vaihteessa. Mieleen palaavat elävinä kaikki ne pohjoisessa pikkukylässä vietetyt illat isolla kaveriköörillä, nuorten muusikonalkujen omakseen valtaama harjoittelupaikka Sointupesä, jossa kuunnellut albumit eivät ole jättäneet rauhaan vieläkään ja joita tulee pidettyä “niinä viimeisinä, oikeina koskaan julkaistuina albumeina”. Samalla mieleen tunkee muistoja pimeistä, sateisista junamatkoista opiskelupaikkakunnalle sunnuntai-iltaisin, kun yksiö oikein soi kaihoisaa ikävää ja jonkin sanattoman ja vielä muotoaan hakevan tulevaisuuden odotusta. Ja entä ne kuulaat kevätyöt, joina kuvitteli jo tarkenevansa aamuun asti kesätakissa?

Muistan myös elävästi sen hetken, kun kuulin ensimmäisen kerran Ultra Brata. Oli kevät. Valtatiet olivat sulat, ja penkkojen lumikinokset kimmelsivät märkinä ja jo periksiantaneina. Istuin erään tuon ajan ystävän autossa, pienessä romussa, jonka merkkiä en pystynyt tunnistamaan silloin enkä myöskään nyt, ja kuuntelimme c-kasetilta – tai kenties sittenkin jo cd:ltä – renkuttavaa, samoja säkeitä uudelleen ja uudelleen toistavaa laulua lenkkitossuista, portaiden nousemisesta ja puisten pallojen lyömisestä puisella mailalla. Miten lapsellista, ajattelin silloin nuoruuden voimaintunnossa.

Ei mennyt kauan, kun koko Kroketti-levy (1997) oli jo tuttua kauraa, ja “Hauki” ja “Savanni nukahtaa” soivat myös kotistereoissa, koska eihän niitä kovimpia hittejä, “Sinä lähdit pois” ja “Minä suojelen sinua kaikelta”, voinut rock-piireissä avoimesti ihailla, jos halusi säilyttää uskottavuutensa. Sitten näin Ulta Bran Ilosaari Rockissa, aikana, jolloin Ilosaari oli vielä marginaalinen, syrjäinen ja jotenkin mahtavan karu festivaali, aivan toisenlainen kuin nykyään. Ei sillä, etteikö Ilosaari olisi hieno tapahtuma edelleen, mutta minä olen muuttunut. Nyt tulee mietittyä festareille lähtiessään, pitäisikö varata mökki, jotta pääsee suihkuun ja aamupalalle johonkin kivaan kahvilaan.

Vasta Kroketin jälkeen löysin UB:n aikaisemman levyn Vapaaherran elämää (1996). Levyjen julkaisuvuosilla ei ollut tuolloin väliä. Nuo vuodet sekoittuvat muistoissa edelleen yhden suuren yläotsikon alle, ne ovat nuoruusvuosia, ja niiden kronologia on vähän sinne päin. Nyt tarkistin UB:n levyjen julkaisuvuodet Wikipediasta ja hämmästyin, kun huomasin, että heidän neljäs levynsä Vesireittejä julkaistiin vuonna 2000. Tuo levy on jäänyt minulle vieraaksi. Minulle Ultra Bra on yhtä kuin Kroketti, Vapaaherran elämää ja Kalifornia (1999).

Nyt nuoruusvuodet tuntuvat hirvittävän pitkiltä. Ehkä siksi ne kulkevat tiiviisti mukana edelleen ja Ultra Bran tuleva keikka aiheuttaa tunnekuohua ja myönteisten, kultaantuneiden muistojen tulvan. Ultra Bra myös yhdistää sukupolvia. Minä sain eilen pikkusiskoltani, joka on 12 vuotta minua nuorempi, kiihkeää intoa pursuavan puhelinsoiton. Hän kuunteli Krokettia kanssani jo taaperona ja nyt hän meinaa mennä UB:n come-back-keikalle Helsinkiin. Minä taas jätän keikan väliin, koska en ole kuunnellut Ultra Brata levyltä vuosiin. Jos rehellisiä ollaan, todellinen syy on se, että haluan säilyttää vanhat mielikuvani. Pelkään come-backien, lehtijuttujen ja haastattelujen tärvelevän henkilökohtaisen kokemukseni, sen joka on vain minun. UB on läsnä kuitenkin arjessani erikoisella tavalla, koska yhä edelleen tietyt kappaleet, kuten “Ero”, “Haikara” ja “Entäs nyt?”, kuuluvat tutuimpiin korvamatoihin, jotka piinaavat minua hiljaisina hetkinä.

Ultra Bran päätös astua esiin alkuperäisessä kokoonpanossaan juuri nyt, Haaviston kampanjan kiivaimpana hetkenä, on minusta sykähdyttävä. Ehkä se vetoaa koko minun sukupolveeni, porukkaan, joka eli nuoruusvuotensa tuota musiikkia kuunnellen, vastustaen tasapäistymistä, haluten tehdä itse oman tulevaisuutensa ja haistattaa pitkät vanhoille, tiukoille normeille, joita niin kyläpahaset, yhteiskunta kuin myös politiikka olivat pullollaan tuolloin ja ovat edelleen.

Pages: 1 2