Kolme kertaa läpi hiljaisten siltojen

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat on tuttu Clint Eastwoodin ja Meryl Streepin pysäyttävästä elokuvasta (1995). Aihe palasi mieleeni, kun kävin katsomassa Jyväskylän Huoneteatterin version samasta tarinasta. Valinta on mielenkiintoinen ja urhea. Näyttelijöiden ja ohjaajan osa ei ole helpoimmasta päästä, kun on astuttava Eastwoodin ja Streepin kenkiin.

Jussi Myllymäen ohjaama näytelmä (2011) on tehty ajatuksella. Kokonaisuus on tasapainoinen ja vähäeleinen, ja jokainen näyttelijä hoitaa oman osuutensa huolella. Erityisesti sivuosissa Francescan lapsia näytelleet Sari Honkonen ja Antti Suora saivat roolihahmoihin lisää syvyyttä ja persoonallisuutta verrattuna elokuvan vastaaviin roolisuorituksiin. Siskon ja veljen vuoropuhelu toi tarinaan myös huumoria. Moni kohtaus herätti yleisössä sympatiaa ja varovaista naurunhyrinää.

Satu Olkkonen, näyttelijä ja draamakasvatuksen opettaja, noudattelee Francescan roolissa Meryl Streepin viitoittamaa linjaa. Hahmo tuntuu tutulle, ja silti roolissa on vivahduksia Olkkosen omasta ilmaisusta ja ruumiinkielestä. Jokainen sana näkyy hänen kasvoiltaan, mikä on hieno asia pienen teatterin lavalla, jossa yleisö on aivan lähellä. Näytelmän loppua kohti Olkkonen repii itsestään irti tunteita, joiden rajuutta voi vain ihmetellä. Varsinkin, kun ei itse ymmärrä, miten näyttelijä pystyy laittamaan itsensä likoon ihmisten edessä niin henkilökohtaisesti.

Robert Kincaidin vaativassa roolissa on ylväästi harmaantunut, vetreän oloinen herrasmies, liikuntapedagogiikan professori Lauri Laakso. Hänen työskentelynsä eroaa selvästi Clint Eastwoodin jähmeästä joustavuudesta ja hiljaisesta voimasta. Laakso on vilkkaampi, eloisampi ja rempseämpi. Laakso tavoittaa kenties jopa paremman kirjailija-Wallerin kuvaaman ketterän Robert Kincaidin kuin Eastwood. Miehen taiteellisuus, runollisuus ja usko maagiseen maailmaan ovat selvemmin esillä.

Itse en kuitenkaan päässyt irti Eastwoodin eleettömästä ilmaisusta, joka minulle on täynnä tunnetta ja sisäistä varmuutta. Siksi olisikin tehnyt mieli välillä huutaa seis, hitaammin! Minun mielikuvieni Robert on hiljainen, vähän arka, mutta suora ja teeskentelemätön. Jäin myös ihmettelemään, miksi Kincaidin luonteeseen oli lisätty näytelmässä kärsimättömyyttä. Miksi Robertilla oli niin lyhyt pinna? Robert esimerkiksi suutahtaa lapsellisesti, kun Francesca säikähtää hänen tarjoamaansa luonnonkukkakimppua. Robert Kincaid ei ole minusta henkilönä pikkumainen tai ärtyisä, ja mököttäminen saa kenet tahansa näyttämään epävarmalta nulikalta.

Sekä näytelmän että alkuperäisen kirjan Robert Kincaid on runollisempi kuin elokuvassa, ja hänet nostetaan suorastaan jalustalle. Siitä tulee kiusaantunut olo, koska rivien välistä paistaa, miten kirjailija-Waller näkee päähenkilössä oman itsensä. Lisäksi näytelmän ja kirjan Robert on korostetun vanhanaikainen, maskuliininen tosimies – toisin kuin elokuvassa. Robert on kaikkea ja siksi epätodellinen. Jos alleviivataan, että mies on kovamutta pehmeävoimakas mutta helläromanttinen mutta miehekäs, minulle tulee väkisin mieleen naisten fantasiat ja sketsisarjojen pilailut yltiöpäisistä miesihanteista.

Kirjan (1992) lukukokemus oli selvästi laimeampi kuin odotin. Kirjan alussa väitetään, että tarina on tosi, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sen sijaan päähenkilö Robert Kincaid perustuu pitkälti kirjailijaan itseensä – ja valitettavasti se myös näkyy. Francescan hahmo on paljon uskottavampi. Robertin korostaminen ja ylistäminen on kirjan heikointa antia, ja se myös rikkoo kirjan tunnelman ja uskottavuuden. Vaikka Robertin maailmankatsomus – Olen vanhan maailman olento, viimeinen kulkuri ja cowboy – koskettaa, se on myös kulunut. Robertin ihannointi luo kirjaan romanttisen kioskihömpän sävyjä.

Toinen ikävä piirre kirjassa on mukava-sanan viljely. Maisema on mukava, musiikki on mukavaa ja Francesca on mukava. Kenties tämä toimii korostuskeinona alkuperäisessä, englanninkielisessä kirjassa, ja epäilemättä sillä on tavoiteltu Robertin hahmoon vanhanajan jäyhyyttä ja mutkattomuutta. Se ei kuitenkaan toimi. Sen sijaan kirjan kieli muuttuu senssipalstojen tökeröksi kuvaukseksi, kuten Robertin taistellessa tunteitaan vastaan:

”Mukava ilta, mukava illallinen, mukava nainen. Jätetään juttu siihen. Luoja, se nainen on kyllä ihana ja hänessä on jotain. Jotain.”

Kirja ja näytelmä muistuttavat monelta osin enemmän toisiaan kuin elokuva. Kaikissa on omat hyvät piirteensä, mutta silti elokuva jäi minun suosikikseni. Se oli eleettömin ja vähäpuheisin. Minulle on tärkeää, että katetut sillat ovat tarinassa mukana tiloina, tuoksuina, väreinä ja varjoina. Kuumien kesäpäivien säälimätön aurinko ja katettujen puusiltojen lempeä, viileä hämäryys ovat minulle olennainen osa tarinan kaipuuta. Sama kahden eri maailman sydäntäraastava ja repivä ristiriita kantaa Päivänsäde ja Menninkäinen -laulua.

Elokuvan ehdottomuus pääsi Wallerin kirjassa esille oikeastaan vasta kirjan loppupuolella. Runollisuus ja korulauseet eivät saa sydäntä uskomaan, että tarina on tosi. Mutta katse, varovainen kosketus tai ihmisen ruumiin hellyttävä asento, kun hän luottaa täysin avoimena toiseen ihmisen tukeen, tuntuvat. Taiteellisuuden ja romantiikan korostaminen vaikuttaa herkästi vain teennäiseltä. Pahasti minun korviini kalskahti esimerkiksi sekä kirjassa että näytelmässä esiintynyt repliikki, jossa Robert – selvästi kirjailija-Wallerin suulla – syväluotaa Yeatsin runoutta muutamalla, kömpelän vihjailevalla sanalla:

”Hyvää tavaraa se Yeats. Realistista, niukkasanaista, aistillista, kaunista, taianomaista.”

Näytelmässä parasta olivat Francescan ja hänen lastensa väliset kohtaukset, aikatasojen onnistunut limittäminen, huikaisevat Hanna-Kaisa Hämäläisen valokuvat ja lopun dramaattisuus. Näytelmä kantoi tarinaa loppuun asti. Myös kirja parani loppua kohden. Ikävä tosiasia on, että surun ja kaipuun kuvaaminen on paljon helpompaa kuin onnen, ihastumisen ja rakkauden.

Pages: 1 2