Kannattaako parhaita kirjoja lukea loppuun?

Sain juuri päätökseen Mercier Pascalin tuhdin romaanin Yöjuna Lissaboniin (Tammi 2010). Olen taivaltanut sen kanssa joulusta lähtien, hitaasti ja varmasti, ja vaikka lukeminen on välillä tauonnut jopa viikoiksi, kirja on imaissut mukaansa aina, kun olen taas ehtinyt sen pariin. Meistä on tullut melkein ystävät.

Nyt sain kirjan loppuun, ja se oli masentavaa. Eikä pelkästään siksi, että hyvien kirjojen ei tahdo koskaan loppuvan, vaan siksi, että kirjan loppu oli niin mitätön ja yhdentekevä verrattuna itse tarinaan ja matkaan, jonka tuon kirjan kanssa myös lukija saa taittaa. Loppu oli tarpeeton, turha.

Olisin hyvin voinut jättää kokonaan lukematta kirjan pari viimeistä lukua ja olisin silti nauttinut kirjasta aivan yhtä paljon. Loppu ei antanut kirjalle mitään lisäarvoa, ei selkiyttänyt mitään, ei aloittanut mitään uutta, ei rohkaissut eikä herättänut ihmetystä tai ihastusta, ei edes myötätuntoa. Se vain loppui kuin veto vieterilelusta.

Yöjuna Lissaboniin on niitä kirjoja, joissa tärkeintä on matkanteko, ei perillepääsy. Kirja pulppusi mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja tarinoita, ja sellaisesta minä juuri pidän. Lukeminen oli kiehtovaa ja kiihdyttävää. Loppu oli kuitenkin kuin maitokahvia: lattea, laimea ja lamaannuttava.

Olin pureksinut tylsää närkästystäni vuorokauden, kun mieleeni tuli tänä aamuna tv-sarja Taisteluplaneetta Galactican komentajan, William Adaman, eräässä jaksossa kuvailema kirjaongelma. Me emme halua päättää niitä kirjoja, joista pidämme liikaa. Meidän ei ehkä edes kannata päättää elämämme tärkeitä kirjoja, niitä joista pidämme eniten. Adama on jättänyt jo vuosien ajan lukematta lempikirjansa lopun, koska lopun lukeminen tarkoittaisi sitä, että kirja on luettu iäksi. Adama lukee lempikirjaansa uudelleen ja uudelleen – muttei loppua.

Juuri niin ehkä kaikkien parhaiden kirjojen kanssa pitäisi tehdä – mutta kenellä on siihen tarvittava määrä itsehillintää! Minä en tahdo tietää, miten kaikki päättyy, minä haluan, että tarinat jatkuvat, mutta silti kiehun halusta päästä loppuun ja nähdä loppuratkaisun.

Yöjuna Lissaboniin olisi kannattanut jättää ikuisiksi ajoiksi kesken ja yöpöydälle kuin rakas valokuva. Niin kirjan maailman lumovoima olisi säilynyt ja vaaninut minua ihanasti loppuiän.