Isojen ja pienten koirien ystävyydestä

Viime lauantaina pesueeseemme liittyi koiranpentu, Haika, niin kuin Haikara tai Haikailija. Pikkujätkä on ehta englanninspringerspanieli: komea kuono ja muhkeat tassut antavat jo vihjeitä aikuisen koiran voimakkuudesta ja uljaudesta. Silmien katse on hetkittäin syvä, tasapainoinen ja ymmärrystä täynnä. Toisinaan taas koko karvapallo on kuin pieni, paksu toukka, joka myllää ympäriinsä täysin järkeä vailla.

Mieliala muuttuu tuon ikäisellä sekunnin murto-osissa. Ensin jaloissa pyörii lelunsa kanssa ärisevä purukone, sitten se pomppii kohti petiään, ja hetken päästä on hiljaista ja pikkukoira umpiunessa. Takana on vasta kolme päivää, mutta pentu oppii hurjaa vauhtia uusia asioita. Nimi alkaa olla hyvin hallussa, paitsi silloin, kun kuono keskittyy haistelemiseen. Peppu painuu maahan lähes automaattisesti, kun on ruoka-aika, ja omasta pedistä on tullut koko maailman paras paikka.

 

Yhtä asiaa pentu ei kuitenkaan voi ymmärtää. Se ei tahdo uskoa, ettei meidän aikuinen koiramme Kira ihanine turkkeineen ja isoine kuonoineen rakastakaan sitä ensisilmäyksellä palavasti ja estottomasti. Kira on arvokas ja viriili 12-vuotias koirarouva, jonka emonvaistoja ei niin vain herätetä. Itse asiassa se taitaa vain odotella, milloin Haikasta kasvaa oikea leikkikaveri. Omia pentuja Kiralla ei ole koskaan ollut, ja niinpä sen viileä suhtautuminen pieneen ihailijaan oli odotettavissa.

Sen sijaan Haika heiluttaa vimmatusti häntäänsä aina Kiran ilmaantuessa näköpiiriin. Pentu ryömii pitkin pituuttaan mahallaan Kiraa kohti molemmat takajalat kuin sammakon kintut taaksepäin oikaistuina. Se kierähtelee kyljeltä toiselle kutsuvasti uristen ja ulvahdellen. Kira tuntuu puntaroivan näitä esityksiä kriittisesti pää kallellaan. “Jo on meininkiä”, sen katse tuntuu sanovan. Sitten se poistuu paikalta ja kiipeää sohvalle – jonne pentu ei vielä omin voimin pääse.

Eilen Kira kuitenkin heltyi ensimmäisen kerran. Se antoi pennun lähestyä kosketusetäisyydelle asti, mistä seurasi hellyttävä tuhansien suukkojen virta. Pentu nuoli ison koiran naaman kauttaaltaan, ja Kira hämmentyi toimenpiteestä niin, ettei osannut edes perääntyä. Hetki oli merkittävä.

Yleisesti ottaen Kira pitää pennun ominaishajua niin musertavana, ettei ole harkinnutkaan makuuhuoneessa nukkumista sen jälkeen, kun pentu saapui. Myös takapihalle pissiminen on sula mahdottomuus, ja lenkille mennään pihan poikki korvat luimussa ja vauhdilla kuin luoteja väistellen. Pennun haju on todella vahva suojelumekanismi aikuisia koiria kohtaan, ja Kira suhtautuukin Haikaan kuin “koskemattomaan”.

 

Lempeän suukottelun kohteeksi joutuneen Kiran silmistä kuitenkin näki, että Haikan varaukseton kiintymys teki siihen vaikutuksen. Vallaton ja aidosti ihastunut muiskuttelu kosketti hieman rautarouvan sydäntä. Kohtauksen jälkeen Kira on maannut lyhyitä hetkiä aloillaan ja antanut pennun ryömiä päällään. Välillä Kira on melkein töykännyt pentua hellästi ja leikkisästi kuonollaan. Eilen illalla kaksikko vietti jo hetken yhdessä sohvalla, ja yhä useammin, kun pentu menee ulos, Kira tulee katsomaan ovenrakoon, mitä siellä oikein puuhataan. Mikäpä olisi koiravanhukselle parempaa arkiliikuntaa!

Joskus rakkaus vaatii hieman aikaa, ja juuri siitä näyttää olevan kysymys meidän talon pienten ja isojen koirien kohdalla.